sunnuntai, 12. joulukuu 2010

Booksy muutti

Uusi osoitteeni on http://bookingitsomemore.blogspot.com/ 

Pahoittelen kovasti muutosta sinulle mahdollisesti aiheutuvaa vaivaa. En voinut enää vastustaa helpompaa käyttöliittymää *tuijottaa kämmenten keskellä nököttäviä peukaloitaan*

Tapaamisiin bloggerissa -

lauantai, 11. joulukuu 2010

Her fearful symmetry

Audrey Niffeneggerin Her Fearful Symmetry on lojunut kesästä asti odottamassa 'oikeaa' hetkeä. Nyt kun olin Joululaulun jäljiltä aavetunnelmissa, päätin käydä käsiksi. Ostin kirjan aikoinaan Amazonista siksi, että Niffeneggerin esikoinen The Time Traveller's wife oli ollut niin positiivinen yllätys; sen kirjan ostaessani puolittain odotin pettyväni, mutta pidinkin siitä todella paljon. 

Her Fearful Symmetry'n ydinidea on sekä erilainen että samanlainen: tarkastellaan rakkautta ja sidoksia jonkin fantastisen kautta. Yhdessä kirjassa se fantastinen on aika, toisessa kuolema. Kummituksista huolimatta Her Fearful Symmetry ei ole kauhua sen enempää kuin The Time Traveller's Wife oli scifiä. *plaraa genrepakasta puuttuvaa korttia* 

Symmetry kertoo elävistä, kuolleista ja karanneista rakastetuista. Tarinassa amerikkalaiset peilikuvakaksoset muuttavat Lontooseen perittyään äitinsä kaksoissisaren asunnon - ja asunnon mukana myös tätinsä aaveen. Kirja näyttää ensin purkavan tädin menneisyyttä ja sisarten tulevaisuutta, mutta hiljalleen tasot sekoittuvat.

Juonikuvioista osa on arvattavia, mutta osa yllättää. Niffenegger levittää lukijan eteen houkuttelevan kudelman erilaisia mahdollisuuksia, potentiaalisia tarinan suuntia. Osa jääkin sitten sivuun, kun taas jokin alkuaan mitättömältä vaikuttanut langanpätkä osoittautuu avaimeksi. Uskottavaksi juonta ei voi väittää, mutta mitäpä siitä. Eipä ole Harjukaupungin salakäytävätkään millään objektiivisella mittarilla 'uskottava' ja silti nautin siitä kovasti. Symmetryn kokonaisuus on ihan koukuttava, jos ei ole suorastaan allerginen tarinoille, joissa on kummituksia. *rautakahleiden kalistelua*

Muistelen että The Time Traveller's Wife'ssa pidin Niffeneggerin herkästä tavasta kuvata tunteita, etenkin ihmisen sisäistä ristiriitaisuutta omien tunteidensa kanssa. Viha ja rakkaus eivät ole kovinkaan kaukana toisistaan. Symmetry on tässä mielessä hyvin samanlainen. Vaikea on arvailla mitä kirjailija on mahtanut ydinviestiksen tarkoittaa, mutta itse luin tämän kirjan keskusteluksi oman identiteetin säilyttämisestä tai menettämisestä rakkaudessa toiseen. Vastauksia Her Fearful Symmetry ei suoraan tarjoa. Joidenkin kompromissit ovat liian suuria kestettäviksi, toisilta ei rakkaus vaadi enempää kuin heidän on mahdollista antaa sieluaan menettämättä.

Tekstillisesti Symmetry ei ole mitenkään ylirunollista, mutta teksti suorastaan huokuu houkutusta kuvatessaan Lontoota ja etenkin Highgaten hautausmaata. Highgate'sta tulee melkein yksi henkilö lisää tarinaan, niin syvälle sen tunnelmiin uppoudutaan. Niffenegger tuntuu kirjoittavan Lontoosta siihen rakastuneen riemulla. Tällä kertaa vahva paikallisväri oli vahvuus, ehkä siksi että horisontissa näkyy jo kevään Lontoon matka... *huoh* Sitä odotellessa tätä oli mukava lukea. 

Niffeneggerin tyyli on petollisen yksinkertaista. Jos lukee  turhan nopeasti - ja niin voi käydä, koska minä ainakin halusin heti tietää mitä seuraavaksi tapahtuu - joutuu joskus palaamaan taaksepäin. Tässä eivät puhu vain sanat vaan myös sanomatta jättämiset.  

So, I was put to bed upstairs. I remember lying there with the blanket pulled up to my chin, my mother kissing me good-night, and there I was in the dark, not knowing what terrible thing might be ready to slink out from the wardrobe and smother me...'
Jessica smiled. Robert thought it might be a smile for the morbidly fantastical imaginations of children.
'So what happened?'
'I fell asleep. But later that night I woke up. There was moonlight coming in through the window, and the shadows of tree branches fell onto the bed, waving gently in the breeze.'
'And then you saw the ghost?'
James laughed. 'Dear chap, the branches
were the ghost. There weren't any trees within a hundred yards of that house. They'd all been cut down years before. I saw the ghost of a tree.' (s. 75-76)

Rakenne on melko suoraviivainen ja tarina etenee enimmäkseen hyvin. Pidin lukujen nimistä, niitä ei niin usein enää nykyään näe, ja ne antoivat jotenkin ryhtiä kerronnalle. Kirjan suurin heikkous oli keskuskaksosten ja vähän muidenkin hahmojen arkkityyppisyys. Persoonallisuuksia on liioiteltu uskottavuuden tuolle puolen. Myös Robertin pohdiskeluihin käytettiin ehkä liikaa aikaa. 

Silti pidin tästä kirjasta. En tiedä olisinko pitänyt vielä viisi vuotta sitten - kummituselementti olisi ärsyttänyt liikaa - mutta nyt se sopi hyvin.  Her Fearful Symmetry on kuin sitä kaikkein tumminta suklaata. Se on katkeranmakea mutta palkitseva kirja, eikä kuitenkaan varmasti sovi kaikille.

Audrey Niffenegger (2010). Her Fearful Symmetry. London: Vintage. 

Lyhyellä nettiselauksella selviää, että kirja on myös suomennettu nimellä Hänen varjonsa tarina. Hmm, osoittautuu että tätä on luettu blogistaniassa ennen kuin itse anoin kansalaisuutta. Jenni K-blogista on lukenut tämän, samoin Kirjamielen Marjis, kumpikaan ei tainnut pitää yhtä paljon kuin minä. Lumiomenassa suomennoksesta nautittiin enemmän. The Guardianin arviossa alkuperäinen saa perinpohjaisesti pyyhkeitä, The Telegraph kehuu - varo kuitenkin jälkimmäisen arvion spoilereita, jos et ole vielä lukenut kirjaa.   

perjantai, 10. joulukuu 2010

Joululaulu

Lukupiirin innoittamana luin Charles Dickensin Joululaulun. Joululaulun tarina on niitä arkkityyppisiä tarinoita, jotka tuntee vaikkei olisi lukenutkaan. Siitä on tehty elokuvia ja piirrettyjä, siihen viitataan tuhannessa kirjassa, scrooge tarkoittaa saituria...  

Täytyy myöntää, että vaikka olen joskus Dickensiä lukenut, ei olisi juolahtanut mieleenikään etsiä käsiini tätä kirjaa ilman Lukupiiriä.  En nimittäin ole kummemmin tykännyt niistä Dickensin kirjoista, joita olen lukenut. Minun silmissäni Dickens ei ole kestänyt aikaa yhtä hyvin kuin vaikkapa Austen. Analyyttisesti ajatellen ongelma on ehkä siinä, että Dickensiä pidetään kuvailun mestarina, kun taas Austen on enemmän ihmisten mestari; Dickensin kuvaama ympäristö poikkeaa ehkä nykyisestä enemmän kuin Austenin kuvaama ihminen?  (Tai sitten kyse on kieliongelmasta. Huomasin Joululaulua lukiessani, että Dickensiä ei olisi ehkä kannattanut lukea alkukielellä. Siinä missä tunnen saavani Austenista enemmän irti englanniksi, Dickens upposi nyt suomennettuna helpommmin. )

Mutta asiaan - mitä Joululaulusta? Se oli positiivinen yllätys, vaikka onkin leimallisesti moraalisatu.  Tiivis pieni romaani, jolla on selkeä rakenne ja selkeä viesti. Dickensin painiskeli rahavaikeuksien kanssa nuoruutensa, ja varmaan joutui katsomaan katkeruudella parempiosaisia. Joululaulua lukiessa käy mielessä, että hän kenties demonisoi ja opetti Scroogen hahmossa kaikkia niitä, jotka olisivat voineet auttaa - tai ainakin kohdella kauniimmin myös köyhää - mutta eivät sitä tehneet.   

Scroogen oppima läksy on edelleen ajankohtainen, vähintään yhtä ajankohtainen kuin kirjan ilmestymisen aikoihin. Nykypäivän riistomme on persoonattomampaa, mutta onnen lahjat jakautuvat edelleenkin varsin epätasaisesti, ja edelleen jaamme itse kukin ympärillemme hyvää ja pahaa, päivästä toiseen.

Plussaa kirjalle myös hienosta huumorista melodraaman rinnalla: pidin mm. siitä miten Scrooge pohdiskeli pystyisikö haamu istumaan, ja huolehti perienglantilaisesti jo ennakkoon mahdollisia "kiusallisia selittelyitä". Kirjoitustyyli on toki vanhahtava, mutta tähän tarinaan se tuntui sopivan. Seuraava sitaatti tiivistää mukavasti sekä tyylin että opetuksen: 

- Siitä ei ole kyse, Scrooge sanoi huomautuksesta tuohtuneena, puhen tietämättään niin kuin entinen eikä nykyinen minänsä. - Siitä ei ole kyse, hyvä henki. Hänellä on mahti tehdä meidät onnellisiksi tai onnettomiksi, tehdä työmme keväksi tai raskaaksi, iloksi tai raadannaksi. Jos hänen mahtinsa onkin sanoissa ja katseissa, niin pienissä ja vähäpätöisissä asioissa, että niitä on mahdoton rahalla mitata, mitä sitten? Hänen luomansa onnellisuus on ihan yhtä mahtava kuin jos se maksaisi omaisuuden.
Scrooge tunsi hengen katsovan häntä ja keskeytti puheensa.
- Mikä hätänä? henki kysyi.
- Ei paljon mikään, Scrooge vastasi.
- Jokin taitaa kiikastaa, henki intti.
- Ei, Scrooge sanoi. - Ei. Minä vain tahtoisin lausua tällä siunaamalla muutaman sanan kirjurilleni. Siinä kaikki.
(s. 57)

Joululaulua on vaikea analysoida 'uutena' tekstinä, siinä määrin se on jo sisäistynyt kulttuurin arkkityypiksi. Tekisi mieli sanoa, että hahmot ovat karikatyyreja ja stereotyyppisiä... mutta tuntuuko siltä vain siksi että tämä tarina teki niistä stereotyyppejä? Mietin myös lukiessani, että tarina on psykologisesti ovelampi kuin päältä päin ajattelisi, ja istuu todella hyvin viktoriaaniseen henkeen. Scroogehan muuttuu, koska oivaltaa käytöksensä tuhoisat seuraukset itselleen, ei siksi että hän olisi oivaltanut ihmisyyden velvoitteet *irvistää häijysti*.

To do -listalle voisi laittaa Kolean talon suomennoksen.

Charles Dickens (1984, alunperin 1843). Joululaulu: Aavetarina joulusta. Porvoo jne: WSOY. Suomentanut Marja Helanen-Ahtola, kuvittanut Michael Foreman.   

Tällä kertaa paras nettilähde kirjasta on Lukupiirin keskustelu, luin saman painoksen kuin Jennikin.

 

perjantai, 10. joulukuu 2010

Pohjoisen valtiaat

Morren blogi johti uuden kirjailijatuttavuuden jäljille. Pohjoisen valtiaat kuulosti heti mielenkiintoiselta, ja olikin pienellä hakemisella saatavilla lähikirjaston kautta. Kun loma näyttää sotkeneen unirytmin, upposin aamuyön tunteina vanhan kuningas Alfredin ajan Englannin sotaisaan historiaan. *haukottelee*

Kirjan alussa vähän häiritsi - niin kuin jatko-osissa melkein aina - että juttu tuntui lähtevän kesken käyntiin. Kertojaminä Uhtredin piti ensin selittää taustat ja selvittää vanhojen vihollisten ja ystävien tilanteet. Kesken sarjan mukaan hypänneelle alku on siis vähän tahmea. Ensimmäiset viisikymmentä sivua meni makustellessa tuleeko tästä tarinaa vai ei. 

Mutta tuli siitä, hyvä seikkailutarina huolella kuvatussa ympäristössä. Päähenkilö on kakaramainen mutta kelpo sankari silti. Uhtred myös kasvaa kirjan myötä vähitellen ja hyödyntää ovelasti tanskalais-englantilaista perintöään. Naisissa on särmää ja taisteluissa vääntöä. Juonikin on juonikas.

Monimutkainen poliittinen elämä on oiva taustakudelma päähenkilöiden kohtaloille.  Vaikka Pohjoisen valtiaita lukiessa on päällimmäisenä mielessä toiminta, pysyvin jälki jää historiallisesta kuvauksesta. Kurkistus kuningas Alfredin juoniin olisi itsessään ollut vaivan arvoinen historiallisen fiktion ystävälle.

Cornwell kuljettaa juttuaan varsin suoraviivaisesti, ilman rakenteellisia tehokeinoja tai eri kertojia. Tilanteet ovat sen verran mutkikkaita, ettei niiden hahmottamista olekaan syytä hankaloittaa. Tekstikin on melko suoraviivaista kerrontaa, mitä nyt henkilöiden puheenparressa ja Uhtredin mietteissä on pientä historiallisen sivumakua.

Hän nauroi. "Olen nainen. Miten minä voisin olla vapaa?" hän kysyi. En sanonut mitään, ja hän hymyili. "Olen kuin misteli", hän sanoi. "Tarvitsen oksan, jonka päällä kasvaa. Ilman oksaa en ole mitään." Hän ei kuulostanut katkeralta vaan tuntui yksinkertaisesti toteavan päivänselvän asian. Ja oikeassahan hän oli. Hän oli varakkaan perheen tytär, ja jos hänestä ei olisi tehty nunnaa, hänet olisi annettu jollekin miehelle, aivan niin kuin pienelle Aethelflaedille kävisi. Sellainen oli naisen kohtalo. Aikanaan tapasin naisen, joka uhmasi tuota kohtaloa, mutta Hild oli kuin härkä, joka kapasi iestään vapaana ollessaankin.
"Nythän sinä olet vapaa", sanoin.
"Enkä ole", hän sanoi. "Olen riippuvainen sinusta."
(s 113)

Siinä määrin Pohjoisen valtiaat koukutti, että to do -listalle nousevat sarjan muut osat. Joulua tosin odottavat jo hyllyssä George R.R. Martinin Tulen ja jään laulun seuraavat osat *maiskuttelee*, joten Cornwell saa vähän odottaa.

Bernard Cornwell (2009). Pohjoisen valtiaat. Helsinki: Bazar. Suomentanut Outi Huovinen. 

 

torstai, 9. joulukuu 2010

Syntikirja

Syntikirjan nostin tiskille kirjastossa, koska olen pitkin syksyä etsinyt suomalaisen nykynaisen sielunelämälle samanlaista ymmärtäjää kuin Petri Tamminen tuntuu olevan miehelle ainakin kirjassaan Muita hyviä ominaisuuksia. Snellman ei ihan toiminut minulle, vaikka Parvekejumalista pidinkin kovasti.

Arvelin takakannen perusteella Katja Kallion ja Syntikirjan ehdokkaaksi, eikä kirjailija ollut ennestään tuttu. (Niin paljon kirjoja! Niin vähän aikaa!)

Sisältä Syntikirja osoittautui synkäksi.  Kallion tarinassa tapahtuu kyllä; se ei ole ihmissuhteiden seisovaa vettä kuten moni muu rakkautta syväluotaava kirja. Synkkyys tulee ihmisistä, heidän haluttomuudestaan ja kyvyttömyydestään nähdä toisissaan muuta kuin oman itsensä peilejä ja palasia. Miehen ja vaimon, naisen ja rakastajan, äidin ja tyttären välillä velloo sanattomien vaatimusten voimakenttä. Kukaan ei ole sellainen kuin pitäisi olla. Jonkun mielestä.

Tarina, tunnelmat ja henkilöt ovat vahvoja. Tekstiin ja taustaan on ujutettu tarkkoja huomioita ihmisistä ja maailmasta. En oikein tiedä miksi en sittenkään erityisemmin pitänyt kirjasta. Kaipa se johtuu siitä, etten oikein tuntenut empatiaan yhteenkään henkilöistä. Tuulikki ja Henri tuntuvat eläkeikäisinäkin lapsellisilta ja vähän julmilta, Sofiaa tekisi mieli ravistella, Denise ärsyttää... varhaisteini Kerttu tuntuu kypsimmältä koko joukosta - mahdollisesti siksi ettei Kallio avaa hänen sisäistä maailmaansa.  

Rakenne on kirjassa konstailematon. Juonenkäänteiden annetaan tulla, ilman että cresendoa tekemällä tehdään. Kallio kirjoittaa taidokkaasti, vaikka ehkä minun makuuni turhan koristeellisesti. Jotain venytettyä on välillä kielikuvissa. 

Denisellä oli salaisuus. Hän ei milloinkaan sanonut sitä ääneen, ei Henrille eikä kenellekään muullekaan, mutta hänestä oli ihanaa tietää vieneensä toisen naisen miehen. Hänen ystävänsä tiesivät, että Henri oli eronnut, mutta he luulivat sen tapahtuneen kauan sitten. He eivät tienneet, että Denise oli vienyt Henrin Tuulikilta, ja jostain syystä Denise tiesi, että hän ei saanut puhua siitä. Tieto oli hänen yksityistä omaisuuttaan. Hän säilytti aarrettaan kuin varastettua kaulakorua pienessä lippaassa. Hän ei voinut käyttää sitä kenenkään nähden, mutta joskus ollessaan yksin hän otti lippaan esiin. Hän istuutui nojatuoliin. Hän avasi lippaan, katseli korua, siveli sitä sormellaan, hyräili tuskin kuuluvasti, ei edes mitään erityistä sävelmää. Hän nosti korun lippaasta, asetti sen kaulalleen, sulki lukon. Hän silitti korua rintansa päällä, nojautui taaksepäin ja sulki silmänsä. (s. 103)

*huoh* Pitkän, noin 15 sekunnin harkinnan jälkeen, tulen siihen tulokseen että Syntikirja on mahdollisesti parempi kuin tämä postaus antaa ymmärtää. Se vain ei ollut ensinkään sellainen kuin kuvittelin. Kuvittelin takakannen perusteella Syntikirjan toisenlaiseksi, kevyemmäksi ja ironisemmaksi. 

Katja Kallio (2009). Syntikirja. Helsinki: Otava. 

K-blogin Jenni on lukenut tämän ja pitänyt. Hesarin Raisa Mattila ylistää estoitta. Riku Ylönen Keskisuomalaisessa ei ole niin positiivinen.