Olen nyt syksyn ajan totutellut päivittäiseen eestaas-ajamiseen ja kuunnellut matkalla äänikirjoja. Dan Brownin Kadonneen symbolin jälkeen yritin löytää parempaa kuunneltavaa. Kotikirjastossa ei äänikirjoja pilvin pimein ole, enkä oikein osannut ottaa lyriikkaa aamuruuhkaseuraksi. Varmaan päädyin Pahan pappiin, koska elokuva on ollut puheena syksyn mittaan. Ilman muuta se oli huima parannus Symboliin verrattuna. Joensuun teksti on joskus vähän turhankin kuvallista, mutta ehdottomasti sen vaihtelevuus miellyttää korvaa enemmän kuin Brownin toistuvat kliseet.
Ulkomuistista muutama Joensuun ilmaus: ääni on rispaantunutta teräsvaijeria, Mikko myyrystää kyljelleen sängyssä. Joensuun lauseissa on tekstuuria, niitä tunnustelee kielellään jälkeenpäinkin.
Silti rikoin tämän kirjan kohdalla ensimmäisen kerran omatekoista blogisääntöäni, jonka mukaan postaukset tehdään järjestyksessä. Harjunpää ja pahan pappi on pöyrinyt autostereoissa äänikirjana poikkeuksellisen pitkään. Välillä meni useampi päivä niin että vaiensin vehkeet ja kuuntelin vain moottorin hurinaa. Perjantaina se loppui, mutta en saanut heti itsestäni irti tekstiä Pahan papista.
Jokin tämän kirjan kanssa on tihkaissut koko ajan. Päätin lopulta, että se on liian tummaa tekstiä näin pimeään aikaan.
Pahan papissa Joensuun aiemmista romaaneista tuttu Timo Harjunpää joutuu etsimään pääkaupungin maanalaista verkostoa asuttavaa maahista, metrolle uhraavaa mielipuolta. Tarina on synkeä ja ahdistava. Sekä arkinen ihmissuhteiden kauhu että maahisen suorastaan goottilaisen koristeellinen kammottavuus piirretään tarkasti esiin. Hyvä, kevyt olo ei ole Harjunpäällä juuri koskaan, eikä kyllä lukijallakaan. Onerva on sivussa tässä romaanissa, tilaa on tehty hulivili-Piipposelle.
Kommentit