Viime viikolla nautiskelin Miina Supisen Apatosauruksen maan kanssa, ja lupasin itselleni, että kaivan esiin myös Supisen esikoisromaanin, Liha tottelee kuria. Ja kirjastosta löytyi!
(Onko kukaan kirjoittanut oodia kirjastolle? Täytyy varmaan penkoa runopalstat ja -blogit)
Mutta asiaan. Huoh. Nyt kun olen lukenut tämän kirjan, harmittaa todella, sillä Supiselta ei kait ole vielä ilmestynyt kuin nämä kaksi. Joten hupi on ohi.
Liha tottelee kuria on ihan yhtä herkku kuin Apatosauruskin, vaikka vähän eri tavalla. Tarina on armottoman tarkkanäköinen. Keskusperheen hullunhauskat hahmot etsivät vakaata pintaa kuka mistäkin: yksi on turvassa jos on tarpeeksi iso, toinen jos vapauttaa itsensä vapauden taakasta, kolmas jos kaikki näyttää siltä kuin pitääkin, niin ja neljäs näyttääkin olevan turvassa, koska ei edes kuulu omaan elämäänsä. Tervein ja ympäristöään parhaiten hallitseva perheenjäsen on neljän vanha.
Kuulostaa ehkä masentavalta, mutta ei ole. Liha tottelee kuria on sekä poikkeuksellisen hauska että poikkeuksellisen realistinen kuvaus nykyisestä elämänmenostamme... jos absurdi heijastaa totuutta parhaiten, vika on totuudessa! Ei se olisi huvittavaa, ellei se olisi totta. Supinen nauraa rehellisesti sille, mikä onkin naurettavaa, muttei silti ihmisen hyvälle kipinälle. Se on siellä jossain, ehkä istumassa jättilumpeenlehdellä.
Kieli on ehkä hintsun maneerisempaa kuin Apatosauruksen niukemmassa tyylissä, mutta who cares? Kaiken saa anteeksi ihminen, joka käyttää adjektiiveja näin:
Nuorena Launo oli tuonut Katriinalle mieleen Ruotsin lipun, koska hiukset olivat keltaiset, silmät siniset ja mies hulmusi huoletta. Mutta nyt vanhemmiten Launo oli alkanut näyttää kummituseläimeltä. Launolla oli niin suuret silmät. Varsinkin kalpeana ja silmäpusseissa, niin kuin nyt, mies näytti aivan kummituseläimeltä, viidakkojen oudolta yöeläimeltä. [s. 62-63]
Jesh. Eikä vain kerran tai kaksi, pitkin kirjaa! Tuosta noin vain! To do -listalle: ala seurata Supisen kirjallisuusblogia täällä.
Miina Supinen (2007). Liha tottelee kuria. Helsinki: WSOY.
Yksi arvio(Uusi Suomi)
ja toinen (Hesari, Antti Majander)
.
Kommentit