Matka Arne Dahlin A-ryhmän seurassa jatkuu. Takana on Pudotuspeli, Verikyynel ja sarjan viimeisin suomennettu osa Kuolinmessu. Vuoren huipulle oli tähän mennessä luetuista eniten mieleen lukukokemuksena. Tarina on monimutkainen, mutta pysyy kiinnostavana. Nyt henkilötkin ovat jo tuttuja, joten poliisiporukkaan ei enää eksy niin helposti.

Juoni vaati ilmeisesti ainakin yhden hurjan yhteensattuman, jotta sen monet polut pysyisivät kasassa - mutta Dahl tunnustaa sen melkein suoraan. Ei tule sellainen olo, että lukijaa viedään kuin pässiä köydessä. Yhteiskunnallisina teemoina ovat tällä kertaa rasismi, terrorismi ja lasten hyväksikäyttö.

Tyylin puolesta Vuoren huipulle on samaa jatkumoa kuin edellisetkin osat. Enimmäkseen edetään suoraan, mutta jostain pilkottaa vähän väliä tietoinen tyylittely. Välillä kujeillaan, välillä alleviivataan oikein paksulla tussilla. Muutaman kirjan jälkeen tietyt usein toistuvat ratkaisut ja rytmit alkavat kaikua tutuilta.

Kadun toisella puolella ikkunoihin ei syttynyt valoja. Yksikään ihminen ei kulkenut ohitse jalkakäytävällä. Yhtäkään autoa ei käynnistetty koko päivänä. Kaupunki oli autio. Kerrankin Tukholma ei ollut väkivaltatilastojen kärjessä. Puuttui yksinkertaisesti niin väkivallantekijöitä kuin uhrejakin.
He olivat maalla. [s. 149]

Tunnelmoinnit pitää aisoissa tapahtumien paljous ja sen hallitsemiseen vaadittu faktojen määrä. To do -listalla vielä yksi Dahl kirjaston pinosta, Europa blues. Sen jälkeen pidän tauon ennen kuin etsin puuttuvat palat jo seitsemänteen osaansa ehtineestä sarjasta.

Arne Dahl (2005). Vuoren huipulle. Helsinki: Otava. Suomentanut Kari Koski.