Lemmikkikaupan tytöt on nyt se Snellman joka vihdoin kolahti. En pitänyt kirjasta yhtään, mutta en taatusti unohda sitä.

Tätä ei voi suositella teini-ikäisten tyttärien äideille. Tulee paha olo.

Mikään ei (tietenkään) selity. Onneksi henkilöhahmoissa on sen verran etäisyyttä, että tietty epäuskottavuus säilyy. Jasminin, Lindan, äitien ja lemmikkikaupan pitäjien elämä tuntuu enemmän keksityltä kuin koetulta. Lopun epilogi kiukuttaa vielä lisää. Valta- ja kulttuurirakenteethan selittävät miten tässä näin kävi. Eikö romaanin pitäisi henkilöidensä kokemusten kautta sanoa jotain muutakin kuin että 'tällaista tapahtuu'? Emmekö me yksilöinä ylläpidä ja uusinna kulttuuriamme? Pitäisikö lemmikkikaupan Kastajaa vain ymmärtää ilmiönä? Tai Jasminia?

En ymmärrä. Toivon etten olisi lukenut tätä.

Teksti on viimeisteltyä ja ammattimaista kuten Lyhytsiipisissäkin. Tällä kertaa en kokenut sitä esteettisenä elämyksenä, varmaan aihe tuli väliin.

Miten joku voi olla ihmisen kokoinen marsipaanileivos? Lindaa olisi tehnyt mieli ensi töiksene puraista. Haukata pala tuosta kuultavasta pisamaisesta käsivarresta, pehmeästä ihmosta joka huokui ja eritti ympäristöönsä jotain aivan erityisiä molekyylejä. Miltä se olisi maistunut? Ainakin se olisi sulanut suussa. [s. 123]

To do -listalla: ensin pitää soittaa anoppilaan ja tarkistaa että omat tyttäret ovat toistaiseksi tallessa. Luettavaksi seuraavaksi rauhoittava juonellinen dekkari, jossa hyvät voittavat ja pahat saavat turpiin. Arne Dahlia olisi hyllyssä. Siirrän Parvekejumalia vähän myöhemmäksi, että ehdin toipua. Ai niin ja Taikakirjaimilta pongasin ennen lukemattoman Connie Willisin Inside Jobin, se täytyy hankkia.

Anja Snellman (2007). Lemmikkikaupan tytöt. Helsinki: Otava.

Suvi Ahola Hesarista tykkäsi enemmän (täällä), samoin ilmeisesti Kirsi Piha: hänen ja HS-lukupiiriläisten kommentit täällä. Morren mielipide oli vaihtelevampi.