Petri Tammisen Miehen ikävän inspiroimana poimin viime kerralla kirjastosta myös Apatosauruksen maan. Kun kerran lyhytproosalle piti antaa tilaisuus.

Apatosauruksen maa on kokoelma hullunkurisia pieniä tarinan palasia, jotka melkein - mutta eivät aivan - muodostavat yhteisen kuvan. Osa tarinoista on karheita, osa hilpeitä. Toiset tuntuvat siltä kuin niiden pitäisi jatkua jotenkin, toiset ovat lyhyydessään täydellisiä.  Kieli on konstailematonta. Viettelys syntyy odottamattomista yhdistelmistä, sanoista, jotka ovat hätkähdyttävät viattomasti keskellä lausetta lokotellessaan.

En sano tätä siksi, että usuttaisin teitä tekemään lampunvarjostimia ihmisistä. Se on monella tavalla laitonta ja moraalitonta, ja ongelmallista tekijällekin, mutta en näe mitään syytä olla nauttimatta jo olemassa olevista lampunvarjostimista; nehän eivät enää palaudu ihmisen päälle. [s. 29]

Hauska, välitön kokoelma. To do -listalle ehdottomasti kirjoittajan esikoisromaani Liha tottelee kuria.

Miina Supinen (2010). Apatosauruksen maa. Helsinki: WSOY.

Matti Mäkelän arvostelun Hesarissa löytyy täältä.