Booking it

Uusi osoitteeni on http://bookingitsomemore.blogspot.com/ 

Pahoittelen kovasti muutosta sinulle mahdollisesti aiheutuvaa vaivaa. En voinut enää vastustaa helpompaa käyttöliittymää *tuijottaa kämmenten keskellä nököttäviä peukaloitaan*

Tapaamisiin bloggerissa -

Audrey Niffeneggerin Her Fearful Symmetry on lojunut kesästä asti odottamassa 'oikeaa' hetkeä. Nyt kun olin Joululaulun jäljiltä aavetunnelmissa, päätin käydä käsiksi. Ostin kirjan aikoinaan Amazonista siksi, että Niffeneggerin esikoinen The Time Traveller's wife oli ollut niin positiivinen yllätys; sen kirjan ostaessani puolittain odotin pettyväni, mutta pidinkin siitä todella paljon. 

Her Fearful Symmetry'n ydinidea on sekä erilainen että samanlainen: tarkastellaan rakkautta ja sidoksia jonkin fantastisen kautta. Yhdessä kirjassa se fantastinen on aika, toisessa kuolema. Kummituksista huolimatta Her Fearful Symmetry ei ole kauhua sen enempää kuin The Time Traveller's Wife oli scifiä. *plaraa genrepakasta puuttuvaa korttia* 

Symmetry kertoo elävistä, kuolleista ja karanneista rakastetuista. Tarinassa amerikkalaiset peilikuvakaksoset muuttavat Lontooseen perittyään äitinsä kaksoissisaren asunnon - ja asunnon mukana myös tätinsä aaveen. Kirja näyttää ensin purkavan tädin menneisyyttä ja sisarten tulevaisuutta, mutta hiljalleen tasot sekoittuvat.

Juonikuvioista osa on arvattavia, mutta osa yllättää. Niffenegger levittää lukijan eteen houkuttelevan kudelman erilaisia mahdollisuuksia, potentiaalisia tarinan suuntia. Osa jääkin sitten sivuun, kun taas jokin alkuaan mitättömältä vaikuttanut langanpätkä osoittautuu avaimeksi. Uskottavaksi juonta ei voi väittää, mutta mitäpä siitä. Eipä ole Harjukaupungin salakäytävätkään millään objektiivisella mittarilla 'uskottava' ja silti nautin siitä kovasti. Symmetryn kokonaisuus on ihan koukuttava, jos ei ole suorastaan allerginen tarinoille, joissa on kummituksia. *rautakahleiden kalistelua*

Muistelen että The Time Traveller's Wife'ssa pidin Niffeneggerin herkästä tavasta kuvata tunteita, etenkin ihmisen sisäistä ristiriitaisuutta omien tunteidensa kanssa. Viha ja rakkaus eivät ole kovinkaan kaukana toisistaan. Symmetry on tässä mielessä hyvin samanlainen. Vaikea on arvailla mitä kirjailija on mahtanut ydinviestiksen tarkoittaa, mutta itse luin tämän kirjan keskusteluksi oman identiteetin säilyttämisestä tai menettämisestä rakkaudessa toiseen. Vastauksia Her Fearful Symmetry ei suoraan tarjoa. Joidenkin kompromissit ovat liian suuria kestettäviksi, toisilta ei rakkaus vaadi enempää kuin heidän on mahdollista antaa sieluaan menettämättä.

Tekstillisesti Symmetry ei ole mitenkään ylirunollista, mutta teksti suorastaan huokuu houkutusta kuvatessaan Lontoota ja etenkin Highgaten hautausmaata. Highgate'sta tulee melkein yksi henkilö lisää tarinaan, niin syvälle sen tunnelmiin uppoudutaan. Niffenegger tuntuu kirjoittavan Lontoosta siihen rakastuneen riemulla. Tällä kertaa vahva paikallisväri oli vahvuus, ehkä siksi että horisontissa näkyy jo kevään Lontoon matka... *huoh* Sitä odotellessa tätä oli mukava lukea. 

Niffeneggerin tyyli on petollisen yksinkertaista. Jos lukee  turhan nopeasti - ja niin voi käydä, koska minä ainakin halusin heti tietää mitä seuraavaksi tapahtuu - joutuu joskus palaamaan taaksepäin. Tässä eivät puhu vain sanat vaan myös sanomatta jättämiset.  

So, I was put to bed upstairs. I remember lying there with the blanket pulled up to my chin, my mother kissing me good-night, and there I was in the dark, not knowing what terrible thing might be ready to slink out from the wardrobe and smother me...'
Jessica smiled. Robert thought it might be a smile for the morbidly fantastical imaginations of children.
'So what happened?'
'I fell asleep. But later that night I woke up. There was moonlight coming in through the window, and the shadows of tree branches fell onto the bed, waving gently in the breeze.'
'And then you saw the ghost?'
James laughed. 'Dear chap, the branches were the ghost. There weren't any trees within a hundred yards of that house. They'd all been cut down years before. I saw the ghost of a tree.' (s. 75-76)

Rakenne on melko suoraviivainen ja tarina etenee enimmäkseen hyvin. Pidin lukujen nimistä, niitä ei niin usein enää nykyään näe, ja ne antoivat jotenkin ryhtiä kerronnalle. Kirjan suurin heikkous oli keskuskaksosten ja vähän muidenkin hahmojen arkkityyppisyys. Persoonallisuuksia on liioiteltu uskottavuuden tuolle puolen. Myös Robertin pohdiskeluihin käytettiin ehkä liikaa aikaa. 

Silti pidin tästä kirjasta. En tiedä olisinko pitänyt vielä viisi vuotta sitten - kummituselementti olisi ärsyttänyt liikaa - mutta nyt se sopi hyvin.  Her Fearful Symmetry on kuin sitä kaikkein tumminta suklaata. Se on katkeranmakea mutta palkitseva kirja, eikä kuitenkaan varmasti sovi kaikille.

Audrey Niffenegger (2010). Her Fearful Symmetry. London: Vintage. 

Lyhyellä nettiselauksella selviää, että kirja on myös suomennettu nimellä Hänen varjonsa tarina. Hmm, osoittautuu että tätä on luettu blogistaniassa ennen kuin itse anoin kansalaisuutta. Jenni K-blogista on lukenut tämän, samoin Kirjamielen Marjis, kumpikaan ei tainnut pitää yhtä paljon kuin minä. Lumiomenassa suomennoksesta nautittiin enemmän. The Guardianin arviossa alkuperäinen saa perinpohjaisesti pyyhkeitä, The Telegraph kehuu - varo kuitenkin jälkimmäisen arvion spoilereita, jos et ole vielä lukenut kirjaa.   

Lukupiirin innoittamana luin Charles Dickensin Joululaulun. Joululaulun tarina on niitä arkkityyppisiä tarinoita, jotka tuntee vaikkei olisi lukenutkaan. Siitä on tehty elokuvia ja piirrettyjä, siihen viitataan tuhannessa kirjassa, scrooge tarkoittaa saituria...  

Täytyy myöntää, että vaikka olen joskus Dickensiä lukenut, ei olisi juolahtanut mieleenikään etsiä käsiini tätä kirjaa ilman Lukupiiriä.  En nimittäin ole kummemmin tykännyt niistä Dickensin kirjoista, joita olen lukenut. Minun silmissäni Dickens ei ole kestänyt aikaa yhtä hyvin kuin vaikkapa Austen. Analyyttisesti ajatellen ongelma on ehkä siinä, että Dickensiä pidetään kuvailun mestarina, kun taas Austen on enemmän ihmisten mestari; Dickensin kuvaama ympäristö poikkeaa ehkä nykyisestä enemmän kuin Austenin kuvaama ihminen?  (Tai sitten kyse on kieliongelmasta. Huomasin Joululaulua lukiessani, että Dickensiä ei olisi ehkä kannattanut lukea alkukielellä. Siinä missä tunnen saavani Austenista enemmän irti englanniksi, Dickens upposi nyt suomennettuna helpommmin. )

Mutta asiaan - mitä Joululaulusta? Se oli positiivinen yllätys, vaikka onkin leimallisesti moraalisatu.  Tiivis pieni romaani, jolla on selkeä rakenne ja selkeä viesti. Dickensin painiskeli rahavaikeuksien kanssa nuoruutensa, ja varmaan joutui katsomaan katkeruudella parempiosaisia. Joululaulua lukiessa käy mielessä, että hän kenties demonisoi ja opetti Scroogen hahmossa kaikkia niitä, jotka olisivat voineet auttaa - tai ainakin kohdella kauniimmin myös köyhää - mutta eivät sitä tehneet.   

Scroogen oppima läksy on edelleen ajankohtainen, vähintään yhtä ajankohtainen kuin kirjan ilmestymisen aikoihin. Nykypäivän riistomme on persoonattomampaa, mutta onnen lahjat jakautuvat edelleenkin varsin epätasaisesti, ja edelleen jaamme itse kukin ympärillemme hyvää ja pahaa, päivästä toiseen.

Plussaa kirjalle myös hienosta huumorista melodraaman rinnalla: pidin mm. siitä miten Scrooge pohdiskeli pystyisikö haamu istumaan, ja huolehti perienglantilaisesti jo ennakkoon mahdollisia "kiusallisia selittelyitä". Kirjoitustyyli on toki vanhahtava, mutta tähän tarinaan se tuntui sopivan. Seuraava sitaatti tiivistää mukavasti sekä tyylin että opetuksen: 

- Siitä ei ole kyse, Scrooge sanoi huomautuksesta tuohtuneena, puhen tietämättään niin kuin entinen eikä nykyinen minänsä. - Siitä ei ole kyse, hyvä henki. Hänellä on mahti tehdä meidät onnellisiksi tai onnettomiksi, tehdä työmme keväksi tai raskaaksi, iloksi tai raadannaksi. Jos hänen mahtinsa onkin sanoissa ja katseissa, niin pienissä ja vähäpätöisissä asioissa, että niitä on mahdoton rahalla mitata, mitä sitten? Hänen luomansa onnellisuus on ihan yhtä mahtava kuin jos se maksaisi omaisuuden.
Scrooge tunsi hengen katsovan häntä ja keskeytti puheensa.
- Mikä hätänä? henki kysyi.
- Ei paljon mikään, Scrooge vastasi.
- Jokin taitaa kiikastaa, henki intti.
- Ei, Scrooge sanoi. - Ei. Minä vain tahtoisin lausua tällä siunaamalla muutaman sanan kirjurilleni. Siinä kaikki. (s. 57)

Joululaulua on vaikea analysoida 'uutena' tekstinä, siinä määrin se on jo sisäistynyt kulttuurin arkkityypiksi. Tekisi mieli sanoa, että hahmot ovat karikatyyreja ja stereotyyppisiä... mutta tuntuuko siltä vain siksi että tämä tarina teki niistä stereotyyppejä? Mietin myös lukiessani, että tarina on psykologisesti ovelampi kuin päältä päin ajattelisi, ja istuu todella hyvin viktoriaaniseen henkeen. Scroogehan muuttuu, koska oivaltaa käytöksensä tuhoisat seuraukset itselleen, ei siksi että hän olisi oivaltanut ihmisyyden velvoitteet *irvistää häijysti*.

To do -listalle voisi laittaa Kolean talon suomennoksen.

Charles Dickens (1984, alunperin 1843). Joululaulu: Aavetarina joulusta. Porvoo jne: WSOY. Suomentanut Marja Helanen-Ahtola, kuvittanut Michael Foreman.   

Tällä kertaa paras nettilähde kirjasta on Lukupiirin keskustelu, luin saman painoksen kuin Jennikin.

Morren blogi johti uuden kirjailijatuttavuuden jäljille. Pohjoisen valtiaat kuulosti heti mielenkiintoiselta, ja olikin pienellä hakemisella saatavilla lähikirjaston kautta. Kun loma näyttää sotkeneen unirytmin, upposin aamuyön tunteina vanhan kuningas Alfredin ajan Englannin sotaisaan historiaan. *haukottelee*

Kirjan alussa vähän häiritsi - niin kuin jatko-osissa melkein aina - että juttu tuntui lähtevän kesken käyntiin. Kertojaminä Uhtredin piti ensin selittää taustat ja selvittää vanhojen vihollisten ja ystävien tilanteet. Kesken sarjan mukaan hypänneelle alku on siis vähän tahmea. Ensimmäiset viisikymmentä sivua meni makustellessa tuleeko tästä tarinaa vai ei. 

Mutta tuli siitä, hyvä seikkailutarina huolella kuvatussa ympäristössä. Päähenkilö on kakaramainen mutta kelpo sankari silti. Uhtred myös kasvaa kirjan myötä vähitellen ja hyödyntää ovelasti tanskalais-englantilaista perintöään. Naisissa on särmää ja taisteluissa vääntöä. Juonikin on juonikas.

Monimutkainen poliittinen elämä on oiva taustakudelma päähenkilöiden kohtaloille.  Vaikka Pohjoisen valtiaita lukiessa on päällimmäisenä mielessä toiminta, pysyvin jälki jää historiallisesta kuvauksesta. Kurkistus kuningas Alfredin juoniin olisi itsessään ollut vaivan arvoinen historiallisen fiktion ystävälle.

Cornwell kuljettaa juttuaan varsin suoraviivaisesti, ilman rakenteellisia tehokeinoja tai eri kertojia. Tilanteet ovat sen verran mutkikkaita, ettei niiden hahmottamista olekaan syytä hankaloittaa. Tekstikin on melko suoraviivaista kerrontaa, mitä nyt henkilöiden puheenparressa ja Uhtredin mietteissä on pientä historiallisen sivumakua.

Hän nauroi. "Olen nainen. Miten minä voisin olla vapaa?" hän kysyi. En sanonut mitään, ja hän hymyili. "Olen kuin misteli", hän sanoi. "Tarvitsen oksan, jonka päällä kasvaa. Ilman oksaa en ole mitään." Hän ei kuulostanut katkeralta vaan tuntui yksinkertaisesti toteavan päivänselvän asian. Ja oikeassahan hän oli. Hän oli varakkaan perheen tytär, ja jos hänestä ei olisi tehty nunnaa, hänet olisi annettu jollekin miehelle, aivan niin kuin pienelle Aethelflaedille kävisi. Sellainen oli naisen kohtalo. Aikanaan tapasin naisen, joka uhmasi tuota kohtaloa, mutta Hild oli kuin härkä, joka kapasi iestään vapaana ollessaankin.
"Nythän sinä olet vapaa", sanoin.
"Enkä ole", hän sanoi. "Olen riippuvainen sinusta." (s 113)

Siinä määrin Pohjoisen valtiaat koukutti, että to do -listalle nousevat sarjan muut osat. Joulua tosin odottavat jo hyllyssä George R.R. Martinin Tulen ja jään laulun seuraavat osat *maiskuttelee*, joten Cornwell saa vähän odottaa.

Bernard Cornwell (2009). Pohjoisen valtiaat. Helsinki: Bazar. Suomentanut Outi Huovinen. 

Syntikirjan nostin tiskille kirjastossa, koska olen pitkin syksyä etsinyt suomalaisen nykynaisen sielunelämälle samanlaista ymmärtäjää kuin Petri Tamminen tuntuu olevan miehelle ainakin kirjassaan Muita hyviä ominaisuuksia. Snellman ei ihan toiminut minulle, vaikka Parvekejumalista pidinkin kovasti.

Arvelin takakannen perusteella Katja Kallion ja Syntikirjan ehdokkaaksi, eikä kirjailija ollut ennestään tuttu. (Niin paljon kirjoja! Niin vähän aikaa!)

Sisältä Syntikirja osoittautui synkäksi.  Kallion tarinassa tapahtuu kyllä; se ei ole ihmissuhteiden seisovaa vettä kuten moni muu rakkautta syväluotaava kirja. Synkkyys tulee ihmisistä, heidän haluttomuudestaan ja kyvyttömyydestään nähdä toisissaan muuta kuin oman itsensä peilejä ja palasia. Miehen ja vaimon, naisen ja rakastajan, äidin ja tyttären välillä velloo sanattomien vaatimusten voimakenttä. Kukaan ei ole sellainen kuin pitäisi olla. Jonkun mielestä.

Tarina, tunnelmat ja henkilöt ovat vahvoja. Tekstiin ja taustaan on ujutettu tarkkoja huomioita ihmisistä ja maailmasta. En oikein tiedä miksi en sittenkään erityisemmin pitänyt kirjasta. Kaipa se johtuu siitä, etten oikein tuntenut empatiaan yhteenkään henkilöistä. Tuulikki ja Henri tuntuvat eläkeikäisinäkin lapsellisilta ja vähän julmilta, Sofiaa tekisi mieli ravistella, Denise ärsyttää... varhaisteini Kerttu tuntuu kypsimmältä koko joukosta - mahdollisesti siksi ettei Kallio avaa hänen sisäistä maailmaansa.  

Rakenne on kirjassa konstailematon. Juonenkäänteiden annetaan tulla, ilman että cresendoa tekemällä tehdään. Kallio kirjoittaa taidokkaasti, vaikka ehkä minun makuuni turhan koristeellisesti. Jotain venytettyä on välillä kielikuvissa. 

Denisellä oli salaisuus. Hän ei milloinkaan sanonut sitä ääneen, ei Henrille eikä kenellekään muullekaan, mutta hänestä oli ihanaa tietää vieneensä toisen naisen miehen. Hänen ystävänsä tiesivät, että Henri oli eronnut, mutta he luulivat sen tapahtuneen kauan sitten. He eivät tienneet, että Denise oli vienyt Henrin Tuulikilta, ja jostain syystä Denise tiesi, että hän ei saanut puhua siitä. Tieto oli hänen yksityistä omaisuuttaan. Hän säilytti aarrettaan kuin varastettua kaulakorua pienessä lippaassa. Hän ei voinut käyttää sitä kenenkään nähden, mutta joskus ollessaan yksin hän otti lippaan esiin. Hän istuutui nojatuoliin. Hän avasi lippaan, katseli korua, siveli sitä sormellaan, hyräili tuskin kuuluvasti, ei edes mitään erityistä sävelmää. Hän nosti korun lippaasta, asetti sen kaulalleen, sulki lukon. Hän silitti korua rintansa päällä, nojautui taaksepäin ja sulki silmänsä. (s. 103)

*huoh* Pitkän, noin 15 sekunnin harkinnan jälkeen, tulen siihen tulokseen että Syntikirja on mahdollisesti parempi kuin tämä postaus antaa ymmärtää. Se vain ei ollut ensinkään sellainen kuin kuvittelin. Kuvittelin takakannen perusteella Syntikirjan toisenlaiseksi, kevyemmäksi ja ironisemmaksi. 

Katja Kallio (2009). Syntikirja. Helsinki: Otava. 

K-blogin Jenni on lukenut tämän ja pitänyt. Hesarin Raisa Mattila ylistää estoitta. Riku Ylönen Keskisuomalaisessa ei ole niin positiivinen.

Juhannusyön uni on tällä erää viimeinen Arne Dahlin A-ryhmän dekkareista lukulistallani. Eurooppa blues'n jälkeen on ollutkin pieni tauko: Juhannusyö on odotellut lainattujen pinossa jo joitain viikkoja. Tuntui että pitää antaa edellisten kirjojen vähän painua taka-alalle mielessä, jotta voisi lukea sen itsenäisenä teoksena. Eilen oli hyvä hetki, sillä700 gramman haastavan iloittelun jälkeen jokin ennakoitavampi sopi hyvin.

*röyh* Tavoitteena siis tasapainoinen lukuruokavalio lomallakin.

Juhannusyö osoittautui osapuilleen sellaiseksi kuin odotinkin, mutta vielä vähän paremmaksi. Dahlin kirjoissa dekkarikaanonin perusraami on säilytetty eli lukijalle jää jännitettäväksi kuinka käy ja kuka teki mitä. Salapoliisia ei silti oikein pääse leikkimään. Ihmiset ja yhteisö vievät huomion.

Useamman sarjaan kuuluvan kirjan jälkeen tietyt kuviot jo arvaa, eikä juonen suuri aasinsilta tule yllätyksenä. Mutta ennakoitavuus ei ole aina pahasta. Joissain kirjoissa nauttii siitä, ettei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu, joissain siitä että melkein tietää. Juhannusyössä on riittävästi myös uutta ja arvaamatonta.

Tällä kertaa Dahlin pääteema tuntuisi olevan ihmisten kyvyttömyys ymmärtää toisiaan ja vähän itseäänkin. Väärät signaalit, vieraus, ja väärinymmärryksiin jumiutuminen kertautuvat monella tasolla Juhannusyössä. Sivujuonteena sivalletaan kapitalismin armottomuutta puolalaisen hautausbisneksen ja tosi-tv:n kuvauksilla.

Dahl myös heittää Juhannusyöhön pienen brechtiläisen vieraannuttavan pätkän, jossa lukijaa muistutetaan siitä, että kyseessä on sommitelma. Sillä tehdään selväksi, että kirja ei ole toinen maailma, vaan keskustelua. Dahl puhuu meille, me kuuntelemme, ymmärrämme omalla tavallamme, oikein tai väärin. 

Kahdeksanvuotiaat kerääntyisivät kelluvan, vähemmän houkuttelevan ruumiin ympärille, joka lipuisi yhtäkkiä esiin ruoikon keskeltä kuin keskiaikainen ruton saastuttama laiva. Ensimmänen, yhtä pelottava kuin kiehtovakin kohtaaminen kuoleman kanssa. Kouriintuntuvan kuoleman kanssa.
Mutta se ei ole minun mieleeni. Minä säästän heidät. He saavat pysyä viattomina vielä jonkin aikaa. Aikanaan todellisuus tavoittaa heidät.
Ei, minä valitsen jonkun kestävämmän. Niin ettei kokemuksesta tule niin traumaattinen. Itse asiassa ei alkuunkaan traumaattinen. Minä valitsen patologin. (s. 181-182) 

Ratkaisu onkin hyvä ja tarpeellinen, sillä muutoin kirjaan ujutettu telepaattinen yhteys olisi ärsyttänyt minut järjiltäni. Dekkareissa ei saada telepaattisia viestejä! Kertojan tuominen tarinaan tuntuu kuitenkin oikeuttavan fantasiaelementin ja myös teennäisen eettisen testin kirjan lopussa. Kun kyse on kerran keskustelusta, ovat hypoteettisetkin väittämät sallittuja. Mitä olisi väittely ilman niitä?

To do -listalle jonnekin ensi keväälle: pitää lukea Kuolinmessu uudelleen. A-ryhmän kanssa olisi ehkä kannattanut aloittaa sarja ensimmäisestä eikä viimeisestä kirjasta.

Arne Dahl (2009, alunperin 2003). Juhannusyön uni. Helsinki: Otava. Suomentanut Kari Koski. 

Antti Nisula on arvioinut Savon Sanomissa ja  Anna-Maija Järvi-Herlevi Kymen Sanomissa.          

Morren postauksen perusteella lukulistalle nousi Tuomas Kyrön kokoelma Mielensäpahoittaja, mutta *voihkii* sitä jonottaa kirjastossa neljä muuta ennen minua. Lainasin esimauksi kuitenkin Kyrön vanhemman romaanin 700 grammaa.  

700 grammaa on hulvaton tarina suomalaisesta sisusta ja sisuksista. Kiven perheen miehet etsivät hyväksyntää hyppäämällä, tukenaan apurahahelvetin ja moniteoreettisen lähestymistavan kanssa koheltava Valmentaja, eräänlainen taivaallinen vastine sosiaalialan erehtyväiselle ammattilaiselle. Ilmari Kiven ja hänen poikansa ponnistelu kohti olemassa olemisen ja rakkauden oikeuttavaa ennätyspituutta pursuaa huumoria.

Jossain on silti vakava pohjavire. Mitä oikein vaaditaan - mitä me oikein vaadimme itseltämme - että kelpaisimme? Haittaako se niin jos on saanut nimensä koiran mukaan? Jos se koira oli rakas? Voitaisiinko ottaa vähän rennommin?

Suurin osa kirjasta on tehty "proosatutkimuksen" muotoon, ja lainaukset eri lähteistä rytmittävät tarinaa mukavasti. Hieman pitkittyneen roolin tosin saivat Ilmarin pojan Rainerin radiohaastatteluosuudet. Teksti vaihtelee raskaamman ja vähän keveämmän rytmin välillä. Muutaman kerran tyylittely lyö vähän korville, mutta enimmäkseen imu on loistava. 700 grammassa soi suomalainen uusi vuosituhat, se on kuin mieskuoron esittämä kansanlaulusikermä kaupungin kaoottista taustaa vasten.

Lähtönopeusharjoitteita koiran kanssa, kivenmurikoiden vetämistä ja kierittämistä. Sitten he kiinnittivät talon perustuksiin traktorin kumin ja Ilmari asettui kiven ja kumin väliin, kumin sisään. Sen jälkeen maksimivoimaisia pyrkimyksiä kumista irti, irti kivestä, nopeammin, voimakkaammin, korkeammalle. Ilmari taisteli kunnes kumi katkesi tai mies katkesi, kivet murtuivat, jalat vapautuivat juoksuun ja kuinka hyvältä vapaus tuntui, ja sitä hyppäämisen pitäisikin olla, itsensä toteuttamisen ylin muoto, suuri öljyvärikangas, jonne Jackson Pollock paiskoo värisotkun ja kolmivuotias Turo käy hieman korjailemassa sormiväreillään. Ilmari huusi, hikosi, oli eläin, ihana itseään kohti kulkeva taakastaan vapautunut eläin, ja poika hänen vierellään kuin Mr. Miyagi tai ala-asteen opettajani Toikkanen, vakavailmeisenä, merkiten muistiinpanovihkoon tulokset, toistot ja harjoitusajat, valmiina tuomitsemaan ininät, virheet, luonteenheikkoudet, valmiina tietämään kaiken paremmin. (s. 202)

Suurin heikkous kirjassa olivat naishahmot: vaikka Liisa Kivelle annetaan ääni, ja poikienkin morsian pääsee välillä ääneen, ei 700 grammaa oikein vakuuta naiskuvallaan.  No, hyvähän se on mittamiehenä jälkeenpäin huudella, kun toinen on hypännyt. 

En tiedä oliko 700 grammaa maailmanennätys, mutta kansalliselle tasolle ylsi komeasti. Aikomus oli alunperin lukea hitaasti, nautiskellen.... mutta kun on loma, ja on aikaa, ja vähän myöhempäänkin voi valvoa... kaikki meni heti. *etsii puuttuvaa itsekuria pöydän alta* 

Odottelen innolla Mielensäpahoittajaa, jonka aion annostella itselleni pieninä palasina Inan suosituksen mukaan. Kyrön kirjoihin voisi muutenkin palata jossain vaiheessa, kunhan lukulista vähän tästä lyhenee. 

Tuomas Kyrö (2009). 700 grammaa. Helsinki: WSOY. 

Mervi Kantokorven kuvaileva arvio löytyi Hesarista, Hannu Waaralan kehut Savon Sanomista.

Huomasin eilen, että Kuutarkin on juuri lukenut Jeninin aamut. Omalle lukulistalleni kirja valikoitui sattumoisin kirjastosta. Se näytti houkuttelevalta, ja vieraiden kulttuurien naisten elämästä on tullut huomaamatta yksi syksyn lukuteemoistani (mm. Parvekejumat, Puolikas keltaista aurinkoa,  ja Tuhat loistavaa aurinkoa).  

Jeninin aamut kertoo (vihdoin?) palestiinalaisten lähihistoriasta palestiinalaisesta perspektiivistä. Palataan 40-luvun lopulle, jolloin Israel synnytti itseään, toisen maailmansodan repaleisista sirpaleista. Kuten tavallista, suurin osa ihmisistä yritti vain elää omaa elämäänsä ja jäi tapahtumien jalkoihin. Pääosaa esittävän suvun pako kodistaan juutalaisten harjoittaman terrorin tieltä on alkulaukaus tarinalle kansasta ja perheestä, jolle kodista tulee vain kultainen muisto. 

Kirjalla on vahvasti naisten ääni, vaikka osan aikaa kertojana onkin mies. Erityisen ansiokasta kirjassa on mielestäni se, miten tuodaan esille koetun historian vaikutus ihmiseen: persoonaan, ihmissuhteisiin, mieleen. Mitä pelko tekee äitiydelle, mitä viha tekee oikeudenmukaisuudelle? 

Myös palestiinalaisten "normaali" kulttuuri elää kirjassa vahvasti. Korukielinen kohteliaisuus, vastuu suvusta, sivistyksen ja maan rakkaus, syvä uskonnollisuus. Vaikka kirja on palestiinalaisesta näkökulmasta kirjoitettu, se ei peittele niitä kulttuurin puolia, jotka tuntuvat länsimaisesta naisesta vastenmielisiltä. Fyysinen rangaistus tytön röyhkeydestä palauttaa isän kunnian, sopiva avioliitto on tarpeen, ja vieraan miehen kanssa näyttäytyminen on sopimatonta. Vaikka miten yrittäisin ymmärtää, eivät henkilökohtaisen suvereniteetin kanssa ristiriidassa olevat arvot tunnu oikeutetuilta. 

Sanottakoon selvästi: Jeninin aamut oli minusta hyvä kirja, melkein järisyttävän hyvä. Se on vahvasti poliittinen teos, mutta samalla myös erinomaista kaunokirjallisuutta. Rakenne on sopivan monipuolinen muttei keinotekoisen haastava. Aihe on liikuttava ja sitä käsitellään koskettavasti, ihmisen kokoisesti. Kyyneliin asti en päässyt, mutta Jeninin aamut tulee varmasti uniin. On häiritsevää - hyvällä tavalla - saada kasvot ja ääni konfliktille, jota on koko ikänsä seurannut uutisten vakioaiheena. Jeninin aamut muistuttaa, ettei mitään kansaa tai heimoa pitäisi tuomita kollektiivisesti, ja että yksilöt voivat kohdata heitä erottavien rajojen yli

Abulhawa kirjoittaa paikoin koristeellista, runsaalla tavalla lyyristä tekstiä. Jossain muussa kirjassa adjektiivien määrä olisi ärsyttänyt enemmän; tässä se tuntuu luontevalta tavalta tuoda esiin kerronnan perinnettä. Runollisuus ei ylety kaikkeen kuvaukseen ja siksi sen ehkä tulkitseekin taiten käytetyksi tehokeinoksi.

Ensimmäisenä palkkapäivänään Hasan toi Dalialle lahjoja, jotka tämä otti vastaan ilahtuen pitkästä aikaa ja murtaen surunsa panssarin. Yhdeksän kuukautta myöhemmin syntyi heidän kolmas lapsensa Amal heinäkuun 1955 helteessä. 
Tähän syntymään asti Dalia pukeutui Ismailin vuoksi surun kaapuun, verhoutui mustaan murheeseen, joka ulottui ranteisiin ja nilkkoihin asti. Kun kosteasta teltasta oli päästy eroon, aviomehellä oli uusi työ ja ämpärien ja pesusoikkojen tilalle oli tulossa kylpyhuone ja keittiö, asioiden normalisoitumisen odottelusta tuli Dalialle siedettävä tilapäiskohtalo. Hän vaihtoi väsyneen mustan huivinsa uuteen hohtavan valkoiseen, joka oli aitoa silkkiä. Uuden lapsen syntymän sanottiin jopa tuoneen takaisin välähdksen, vaikkakin lyhyen, siitä eläväisestä mustalaistytöstä, joka hän ennen oli ollut. Dalian tulinen luonto oli tukahdutettu jo kauan sitten, mutta hän näki sen reinkarnaation pikku Amalissa, aivan kuin elävä pyörretuuli olisi ottanut konkreettisen muodon hänen elämässään. (s. 66)

En pura tähän sanoiksi ajatuksiani Lähi-idän tilanteesta *turhautunutta uikutusta* mutta aihepiiristä kiinnostuneille voi suositella vaikka tätä Beginner's guide -kirjaa aiheesta (faktapitoinen ja enimmäkseen kuiva, mutta antaa kyllä melko tasapainoisen kuvan).   

Susan Abulhawa (2010). Jeninin aamut. Helsinki: Like. Suomentanut Pauliina Klemola. 

Abulhawa on näemmä vieraillut Suomessa syksyllä, siitä haastattelut Ylellä ja Voimassa. Jeninin aamut on arvioitu myös Kirkko ja kaupunki -lehdessä ja Kansan uutisissa. Jälkimmäinen nimittää Jeninin aamuja palestiinalaisten Pohjantähdeksi. Hyvä vertaus, vaikka käykin mielessä, että kirjassa on liiaksi naisen näkökulmaa - olenkohan turhan ennakkoluuloinen? Kuutar jo vinkkasikin Vallealan arviosta Kiiltomadossa.  Viimeiseksi lisään englanninkielisen juutalaisen kirjoittaman arvion kommentteineen. Se melkein saa toivon nostamaan varovasti päätään ja kurkistamaan poteron reunan yli tulevaan - 

Englannin historia on ehkä outo valinta itsenäisyyspäivän bloggaukseen *punastuu*, mutta minkäs teet. 

Olen vuosien mittaan lukenut pinokaupalla kirjoja Tudorien Englannista. Pukudraamako lienee alunperin kiehtonut mutta nyt ollaan tukevasti koukussa. Vieraan ja värikkään elämänpiirin usein keskenäänn ristiriitaiset tulkinnat jaksavat kiinnostaa. The sisters who would be queen tuli hankittua - totta kai - amazon.co.uk:n suosituskoneiston kautta. Pelottavan tehokas tietojärjestelmä muistaa tarkalleen mitä olen ennen ostanut, ja tietää suositella sellaista, johon suurella todennäköisyydellä sorrun.

The sisters who wold be queen käsittelee Tudorien yhden sukuhaaran naispuolisten perillisten kohtaloita. Greyn sisarrukset, joihin nimi viittaa, olivat onnettomuudekseen Henrik VIII:n ja hänen poikansa Edwardin testamenttien perusteella vallanperimysjärjestyksessä näkyvästi esillä. Historian harrastajat muistavatkin Lady Jane Greyn päivien mittaisen hallituskauden, jonka Maria Verisenä sittemmin tunnettu Henrik VIII:n tytär päätti tehokkaasti organisoidulla kansannousulla.  

Lady Jane maksoi loppujen lopuksi hengellään asemansa protestanttisten päärien kuningatarkandidaattina. Nuoremmat sisarrukset Katherine ja Mary taas päätyivät vankeuteen tai kotiarestiin, kun asemastaan arka ja kruununperimyskysymykseen jyrkällä päättämättömyydellä suhtautunut Elisabeth I suuttui nuorten naisten avioliittopuuhista. Elisabeth I:n kannalta jommankumman Greyn siskoksen synnyttämä poikalapsi oli automaattisesti kruununtavoittelija, jonka legitimiteetti täytyi tuhota. Niinpä Katherinen avioliitto julistettiin pätemättömäksi ja Maryn samoin. Oli todella kiehtovaa kuulla Lady Janen nuorempien sisarrusten vaiheista, he näet tavallisesti jäävät täysin teloitetun marttyyrisisarensa varjoon.

Sukutarinan juonteiden lisäksi The sisters on mielenkiintoinen puheenvuoro Tudorien ajan kautta edelleen käytävään keskusteluun naisista, vallasta, parlamentarismista ja uskonnosta. De Lisle kumoaa vakuuttavasti monta aiemmin totuutena pidettyä harhakäsitystä Greyn sisarruksista ja heidän äidistään. Samalla hän tuo terävästi esiin historiankirjoittamisen kontekstuaalisuuden. Historiankirjoitus heijastelee kirjoittajan aikaa yhtä paljon kuin kohteenkin. Vaikka uusia faktoja ei ole montaa, de Lisle paljastaa tarkoituksenhakuiseksi propagandaksi monta aiemmin itsestäänselvänä pidettyä tulkintaa. Kuka on avuton uhri, kuka hyvis, kuka pahis? Jälkiviisaus tarjoaa loputtomia mahdollisuuksia.

The sisters on tyylinsä puolesta laadukasta elämänkertahistoriaa. Lähdeviitettä ei ihan aina ole kun sellaista odottaisi, mutta kaikkiaan taustat ja kyseenalaiset kohdat on huolella avattu. De Lisle ei myöskään sorru tolkuttomiin tarpeistoluetteloihin, joiden vetovoimaa monen historioitsijan on vaikea vastustaa. Kirjanpitoa ja logistisia dokumentteja  on ilmeisesti säilynyt hyvin viidensadankin vuoden takaa!

Henkilöiden motivaatioista kertoessaan de Lisle spekuloi toisinaan varsin vapaasti, mutta sekin on tyylillä tehty. Teksti on eläväistä mutta ei ylttiöromanttista. Lady Jane Greyn uskonnollinen vakaumus ja Lady Mary Greyn uhmakas lesken statuksen puolustus on kuvattu uskottavasti. Aikalaislähteiden kieltä on nykyaikaistettu, mutta sävy tuntuu säilyneen.

She was dressed in the same black gown that she had for her trial and, as then, she carried an open prayer book. Her ladies, Mistress Allan and Elizabeth Tilney, 'wonderfully wept', but Jane's eyes remained dry as she read her prayers. Having mounted the steps of the scaffold by the White Tower, she went to the rails and turned to the select audience. The traditional admission of guilt was to be a qualified one:
Good people, I am come hither to die, and by a law I am condemned to the same. The fact, indeed, against the Queen's highness was unlawful, and the consenting thereunto by me: but touching the procurement and desire thereof by me or on my behalf, I do wash my hands thereof in innocence, before God, and the face of you, good Christian people, this day. (s. 151)

(Sivuhuomautus: Joko de Lisle välttää melko hyvin englantilaisista ylhäisön nimikäytännöistä aiheutuvan sekavuuden, tai sitten alan hiljalleen oppia nimet. Nimien sekamelska tekee brittien historiasta lukemisen toisinaan ahdistavaksi. On raivostuttavaa, että henkilöiden nimet vaihtuvat jatkuvasti heidän yletessään hierarkiassa. Miten saisi selvää vaikkapa Suomen sotahistoriasta, jos aina vaihdettaisiin nimeä, kun yletään majuriksi, kenraaliksi tai marsalkaksi?)  

The sisters'n kuvaus Greyn perheestä tarjosi mielenkiintoisen kontrastin Alison Weirin romaanille Innocent traitor, jonka luin aiemmin tänä vuonna. Vaikka de Lisle voittaa yleisen uskottavuuskisan ihan periaatteellisista syistä, joiltain osin Weirin fiktiivinen tulkinta on psykologisesti paremmin perusteltua. De Lisle esimerkiksi sivuuttaa varsin vähin äänin Greyn sisarrusten vanhempien luonnollisen toiveen saada miespuolinen perillinen.

Molempia voi suositella samettien ja timanttien koristamasta ja turvallisen kaukaisesta historiasta kiinnostuneille. Voimakkaasti faktoilla maustettua fiktiota ja tulkinnalla terästettyä historiallista faktaa, kumpaakin hyvässä suhteessa. 

Leanda de Lisle (2008). The sisters who would be queen. London: HarperCollins. 

Netistä löytyy The Telegraph'ssä ilmestynyt Fances Wilsonin arvio kirjasta, samoin Muriel Dobbinin arvio The Washington Times'ssa.

Olen nyt syksyn ajan totutellut päivittäiseen eestaas-ajamiseen ja kuunnellut matkalla äänikirjoja. Dan Brownin Kadonneen symbolin jälkeen yritin löytää parempaa kuunneltavaa. Kotikirjastossa ei äänikirjoja pilvin pimein ole, enkä oikein osannut ottaa lyriikkaa aamuruuhkaseuraksi. Varmaan päädyin Pahan pappiin, koska elokuva on ollut puheena syksyn mittaan. Ilman muuta se oli huima parannus Symboliin verrattuna. Joensuun teksti on joskus vähän turhankin kuvallista, mutta ehdottomasti sen vaihtelevuus miellyttää korvaa enemmän kuin Brownin toistuvat kliseet. 

Ulkomuistista muutama Joensuun ilmaus: ääni on rispaantunutta teräsvaijeria, Mikko myyrystää kyljelleen sängyssä. Joensuun lauseissa on tekstuuria, niitä tunnustelee kielellään jälkeenpäinkin.

Silti rikoin tämän kirjan kohdalla ensimmäisen kerran omatekoista blogisääntöäni, jonka mukaan postaukset tehdään järjestyksessä. Harjunpää ja pahan pappi on pöyrinyt autostereoissa äänikirjana poikkeuksellisen pitkään. Välillä meni useampi päivä niin että vaiensin vehkeet ja kuuntelin vain moottorin hurinaa. Perjantaina se loppui, mutta en saanut heti itsestäni irti tekstiä Pahan papista.

Jokin tämän kirjan kanssa on tihkaissut koko ajan. Päätin lopulta, että se on liian tummaa tekstiä näin pimeään aikaan.  

Pahan papissa Joensuun aiemmista romaaneista tuttu Timo Harjunpää joutuu etsimään pääkaupungin maanalaista verkostoa asuttavaa maahista, metrolle uhraavaa mielipuolta. Tarina on synkeä ja ahdistava. Sekä arkinen ihmissuhteiden kauhu että maahisen suorastaan goottilaisen koristeellinen kammottavuus piirretään tarkasti esiin. Hyvä, kevyt olo ei ole Harjunpäällä juuri koskaan, eikä kyllä lukijallakaan. Onerva on sivussa tässä romaanissa, tilaa on tehty hulivili-Piipposelle.

Viikko sitten tuli ostettua pokkarina Jari Tervon Koljatti. Kesken on pari vähän vaativampaa kirjaa, mutta eilisten juhlien jälkeen poliittinen satiirikin on suorituskyvyn ylälaidoilla. *huoh*

Jari Tervon kirjoista olen joskus pitänyt ja joskus en; niissä on sen verran vaihtelua, ettei vakisuhdetta ole päässyt syntymään. Koljatti ei viime vuonna kohusta huolimatta - tai ehkä sen takia - oikein innostanut. Lehtiotsikoista tuli sellainen tunne, että kyse on pilkasta pilkan vuoksi. Joskus käy rehellisesti sanottuna poliitikkoja sääliksi, vaikka osa kieltämättä kaivaa itse kuoppansa... ei kannata kutsua Hymyä kylään ja sitten ihmetellä jos se muuttuu irvistykseksi.   

Koljatti oli kirjana ehkä vähän parempi kuin odotin. En tosin odottanut paljon. Mutta pitkän ja avuttoman pääministerin vajoaminen hulluuteen on kuvattu nokkelasti, ja ajoittain väkinäisten tölväisyiden lisäksi Koljatissa on paljon aidosti kutkuttavaa huumoria. Absurdit asetelma huvittavat aina, vaikka Koljatissa niihin sekoittuu turhan usein jotain melkein-totta. Silti, jos politiikkaa on seurannut edes puolihuolimattomasti viime vuosikymmeninä, Koljatista saa monet naurut.

Tekstin rytmi tuntuu välillä turhan töksäyttelevältä, mutta juttu luistaa tarkkana ja vetävänä, ei tule halua jättää kesken. Tyylillisesti häiritsevintä kirjassa on, että kertojaääni on aina melko samanlainen. Nuori nainen, Putin ja pääministeri Lahnanen puhuvat samalla sävyllä.

Silloin pistin likoon kaiken pyrkimällä puolueen puheenjohtajaksi. Vaimoni tuki minua hankkeessani purskahtamalla nauruun. Kuljin kentällä, puristin kaksikymmentätuhatta kättä, join miljoona kupillista kahvia, ihastelin tuhat vauvaa, söin perinneruoat, kehuin kansallispuvut. Tanhuamaan en ruvennut, siihen vedin rajan. Olin siihen mennessä toiminut nuhteetta yli kymmenen vuotta puolueen kansanedustajana. Olin raitis, heteroseksuaalinen, perheellinen, melkein uskollinen, olin vastustanut Euroopan unionia, asuin maalla Nurmijärvellä, mutta lähellä valtamediaa, olin puhdas, 197,5 senttimetriä pitkä, urheilullinen, olin rakentanut talon, valmistunut maisteriksi, siittänyt kaksi keskustalaista poikaa. Maahenkisessä katsannossa olin timantti.
Ojensin alkiolaisen sydämeni pamppailevana keskustan rakkaitten puoluesisarten ja rakkaitten puolueveljien käsiin. 
He viskasivat sen roskiin.
Jäin neljänneksi. (s. 71)

Tervon ratkaisu käyttää poliitikoista heidän omia nimiään ei ollut mieleeni, jotenkin vierastan sitä.  Olisiko ollut helpompi julkisenkin sanan nähdä kirjassa ajan ja yhteiskunnan kommentointia, jos ei olisi puhuttu ministereistä ministereiden nimillä? On kuitenkin myönnettävä, että toteutus on nokkela. Aina välilä tarina liippaa hyvin läheltä sellaista mitä voisi pitää oikeasti loukkaavana, mutta siirtyy sitten niin hulluihin kuvioihin, ettei ole ihan helppo protestoida näyttämättä (vielä) naurettavammalta. Tavallaan Koljatti  siis toistaa samaa vallan ja itsekkyyden kuviota, josta se poliitikkoja tuntuu syyttävän. Valtaa kai se on viihdyttäjänkin valta: Tervo käytti tässä omaansa, paikoin myös alhaisesti. Välillä onneksi itseironia pilkahtaa Tervon kuvatessa mediaa. 

Tyylikkyyttä satiirilta ei kai kuulukaan odottaa. Kai Koljatti oli lajityyppinsä edustajaksi ihan kelpo.    

 Jari Tervo (2009). Koljatti. Helsinki: WSOY.

Olipas mielenkiintoinen arvio Majanderilta Hesarissa - häntäkin mietitytti :-)  Liisa Kukkonen Etelä-Saimaassa oli positiivisempi. Jussi Lähde on blogissaan melkeinpä innoissaan. 

 Luin ilman suurempaa ennakkoharkintaa Aino Kontulan kirjan Ei eläinkokeita, käyttäkää mopoja, joka on päiväkirjamuotoon kirjoitettu kuvaus seiskaluokkalaisen kouluvuodesta. Elämää suurempi lukukokemus se ei ollut, mutta aihepiiri kiinnostaa sen verran, että piti kirjastolla käydessä lainata myös opettajan näkökulmasta kirjoitettu variaatio teemasta samalta tekijältä: Rexi on homo ja opettajat hullui!

Aihepiirin keskivahva tuntemus taisi olla haitaksi; silmien avaajana peruskoulumaailmaa (vielä) heikommin tunteville Rexi on homo varmaan toimii. Minulle tuli siitä vain lievästi paha olo. Rexin huumori on kuivaa, välillä kirpeän katkeraa. On kuin ei kirjoittajakaan jaksaisi ihan täysillä nauraa. 

Rauha seisoo kateederin edessä nyrpeänä. Hän on saanut omasta mielestään aivan liian huonon numeron, vain seiskan? Rauha, sinä olet jatkuva valittaja! Minun mielestäni seitsemässäkin on yksi liikaa. Et tee kotitehtäviäsi ja mariset tunneilla, ettet muka osaa. Rauha, sinä et viitsi! Rauha, sinä haluat kaiken ilman vaivaa ja ponnisteluja ja minä en pidä sinun nyrpeästi ilmeestäsi, minä ajattelen, mutta en sano sitä, vaan: "Tässä on Rauha kulta koko kevätlukukausi edessä. Sinulla on hyvät mahdollisuudet korjata numeroasi ylöspäin, koska sinä olet älykäs tyttö”, ja hymyilen Rauhalle niin kauniisti kuin ikinä osaan.
Teppo astuu luokkaan ja tervehtii iloisesti: ”Terska! Se on osa miehen sukupuolielintä. Oletko koskaan nähnyt?” En ole kuulevinani.  (s. 33)

Rexi on sekä heikompi että vahvempi teos  aiemmin lukemaani verrattuna, ehkä siksi, että se on päiväkirjan oloinen, ei vain päiväkirjan muotoon kirjoitettu. Rexiin on jäänyt hajanaisuutta ja toistoa. Toisaalta koko lukukokemusta leimaa ajatus, että tässä on takana todellisuus: vaikka teos on fiktiivinen, kirjan on katsottu heijastelevan tekijänsä pitkää kokemusta peruskoulutyöstä.  

Lievästi pettynyt olo tästä jäi. Niin jäi edellisestäkin kirjasta.

Ehkä Harjukaupunki asetti Kirjatoukan esteettisen termostaatin oudoille säädöille... ja nyt täytyy hiljalleen palautua tavallisemmalle tasolle.

Aino Kontula (2006). Rexi on homo ja opettajat hullui! Opettajan päiväkirja. Helsinki: Ajatus Kirjat. 

Hesarin kommentit ovat aika neutraaleja.